Jaksamisen äärirajoilla

Puolivuotta poikani kotiutumisen jälkeen näin kuvan itsestäni sairaalassa. Oma äitini oli ollut vierailemassa VTO:lla kanssani, ja oli salaa napannut minusta kuvan. En ollut tunnistaa itseäni kuvasta. 

Kuvassa olen yhtä kalpea kuin lakana, ainoa väri kasvoillani on tummat silmänaluset. Kun muistelen poikani sairaala-aikaa, en muista mitään kotona viettämästäni ajasta. En muista oliko mieheni aamu-, ilta- vai yövuorossa, en muista kuka meillä siivosi (vai siivosiko kukaan). En myöskään muista olenko ollut vanhempiini yhteydessä, tai että olenko muistanut olla läsnä maailman parhaille pikkuveljilleni. Sen kuitenkin muistan että he olivat minulle.

Heräsin joka aamu tasan 7.30. Kahdeksalta lähdin ajamaan 60km päähän sairaalalle poikani luokse. Palasin kotiin klo 20. Öisin heräsin pumppaamaan maitoa. En muista väsymystä, mutta muistan kuinka kuvailin miehelleni itseäni sanoilla "elävä kuollut". Jotenkin kuitenkin hoidin kodin askareet, sairaala-arjen, maidon pumppaamisen ja kaupassakäymisen. Unohdin parisuhteeni, ystävyyssuhteeni, perheeni, ja kaikista tärkeimmän eli itseni. 

Minulle kyllä sanottiin monesti että voin pitää vapaapäivän sairaalasta, ja ettei aina tarvitsisi tulla heti aamulla. En uskonut, vaan ikäänkuin korjasin "pilalle mennyttä" synnytyskokemustani olemalla täydellinen äiti heti ensimmäisestä hetkestä lähtien. Ja voi kuinka pahasti meninkään tässä asiassa metsään!

Sairaalassa näin paljon muitakin vanhempia. Moni heistä näytti samalta kuin minä siinä kuvassa. Jälkeenpäin vasta ymmärsin että he tekivät itselleen täysiin samaa, kuin mitä minä olin tehnyt: eivät pitäneet huolta itsestään. Selviytymisvaisto kehottaa vain selviytymään, mutta onko selviytyminen järkevää hinnalla millä hyvänsä? Välillä nukkuminen pidempään, pyykkienpesun skippaus, tai sairaalalta aikaisemmin kotiinlähtö ei olisi satuttanut ketään. Päinvastoin, luultavasti se olisi tuonut enemmän jaksamista seuraavaan päivään. 

Poikamme päästyä kotiin ja normaaliin arkeen palauduttua, aloin vasta hiljalleen tutustua tähän uuteen minään. Paljon oli terveydentilani huonontunut sitten viime näkemän. Yksi jäätävä arpi vatsassa, rauta-arvot pohjissa ja hiukset jotka tippuivat päästä. Jonkin aikaa meni ennenkuin olin palautunut sairaala-arjesta (okei myönnettäköön ettei siitä ihan entiselleen palaudu). Nyt kun sairaala-arki ja zombie-minä ovat vain muistoja, ja jaloissani pyörii jo vilkas taapero, uskallan olla armollisempi itselleni. Toivon etten enää laiminlöisi omaa jaksamistani tuolla tavoin. Olen kuitenkin tuolle rakkaalle taaperolleni korvaamaton, joten miksi en pitäisi itsestäni yhtää hyvää huolta kuin hänestä? 

Haluan sanoa sinulle sairaala-arkea pyörittävä vanhempi, että muista levätä. Muista että vauvasi ei ole sairaalassa yksin. Muista että hoitajat pitävät hänestä hyvää huolta, ja ymmärtävät. Käy ulkona kahvilla, ota pitkä suihku tai pidä vapaapäivä. Kukaan ei tuomitse.

- Linda Suuronen, entinen suorittaja zombie ja nykyinen höllääjä

39409648_1901572103480433_9091738234194493440_n.jpg